Iso musta kissa istui ikkunalaudalla. Iso musta kissa istui ikkunalaudalla. Iso musta kissa istui ikkunalaudalla – ja Bingo oli sen nimi. B, I, N, G, O, B, I, N, G, O, B, I, N, G, O – ja Bingo oli sen nimi. B, I, N, G, O, BINGO! Lapsuudesta tuttu loru, johon liittyi joku hyppimistä sisältänyt leikki. Leikin kulun olin jo unohtanut, mutta loru soi päässäni joka kerta kun kuljin bingohallin läpi. Bingohalli sijaitsi nimittäin lyhimmän kotini ja työni välillä kulkevan reitin varrella, tai pikemminkin sen ympärillä. Jos lähdin töistä viimeistään 16:45, ehdin oikaista kauppahallin läpi, ja bingohalli sijaitsi kauppahallin takaosassa. 16:50 ja saatoin vielä tuurilla ehtiä. Sitä myöhemmin ei enää voinut onnistua, jollei kiinteistönhuoltoyhtiöstä ollut sinä päivänä joku erityisen hidasliikkeinen kaveri ovien sulkemiskierroksella. Jos en päässyt liittämään kauppa-/bingohallia päivittäiseen reittiini, päivä tuntui jotenkin väärältä.

Bingolla oli periaatteessa oma sisäänkäyntinsä, joka mahdollisti hallin liikkeiden ja bingoilijoiden erillään pitämisen. Käytännössä moni kaupunkilainen kuitenkin vähät välitti pienistäkään henkisistä raja-aidoista joita peli- ja kauppa-alueiden välille oli yritetty luoda. Kauppahallin ja sen bingo-osan läpi kuljettiin. Tämän ansiosta bingon kävijämäärä oli varmasti yksi maan suurimpia, ja kyse oli nimenomaisesti ja sananmukaisesti kävijöistä. He eivät viipyneet.

Nyt olin matkalla kotiin, ja juuri poistunut bingohallista. Hallin portailta on suora näkymä kotitalooni ja kaksioni ikkunaan. Talo sijaitsee kadun vastakkaisella puolella. Periaatteessa minun tulisi kiertää suojatien kautta, mutta juuri nyt muuten vilkkaalla kadulla on sauma ylittää se autoja kummemmin odottamaan joutumatta. Näen kauppahallin bingonpuoleisen sisäänkäynnin ikkunastani. Istun usein ikkunan ääressä katsomassa ihmisten menoa ja tuloa. Jotkut loikkivat keskellä tietä, kuten minä juuri nyt. Toiset käyttävät uskollisesti suojatietä joka ikinen kerta. He näyttävät vähän lyhemmiltä kuin loikkijat.

Olen erityisesti laittanut merkille bingohalliin menijät. Heidät on helppo tunnistaa paristakin syystä. Tiedän, milloin pelit ovat käynnissä. Osaan sanoa mihin aikaan pelaajavirta liikkuu sisään, milloin ulos. Lisäksi, kuten todettua, kävelen hallin läpi lähes päivittäin, usein kaksikin kertaa. Samat naamat siellä istuvat. Käytännössä kaikki ovat eläkeiässä. Joskus jollakin on ollut hoidossa oleva lapsenlapsi mukana, mutta eiväthän pienet pitkään jaksa yleensä keskittyä tavoittelemaan kahvipakettia.

Tyttö ja bingo

Kerran pöydän ääressä oli parikymppinen tyttö. Se oli pysäyttävä näky. Minun ikäiseni. En voinut kuvitella itseäni tuohon pelaamaan. Tyttö näytti aika tavalliselta, mukavan näköiseltä. Ei epäsosiaaliselta tapaukselta, ei miltään friikiltä. Sellaiselta, että hän olisi sopinut yliopiston kirjastoon lukemaan tenttikirjoja viideltä perjantai-iltana, kaupan kassalle osa-aikaiseksi, osuuskaupan omistamaan irkkupubiin englantilaista siideriä siemailemaan. Ehkä hän oli sosiologi? Etnologi? Jokin logia siinä täytyi olla taustalla, vakuuttelin itselleni. Tuosta havainnostani on nyt pian vuosi. En ole sen jälkeen nähnyt häntä. Olen kyllä katseellani etsinyt. En siksi, että olisin vakuuttunut kyseessä olevan elämäni rakkaus. Ei mitään sen suuntaista. Hänen olemuksessaan oli vain jotain mieleenpainuvaa. Toisten ihmisten kanssa voi olla tekemisissä monta vuotta joka ikinen arkipäivä, ja viikon päästä viimeisestä kohtaamisestanne olet unohtanut heidän nimensä. Tuo tyttö ei ollut sellainen.

Avaan läppärin kannen, napsautan koneen päälle. Kovalevy surisee hiljaa, mutta tunnistettavasti. Tuplaklikkaan nettiselaimen ikonia. Klikkaan kirjanmerkkiä, jonka kuvana on musta kissa. Sen alla lukee ”Bingo”.